XL-surffimimmi

Puerto Escondido, huhtikuu 2017
Puerto Escondido, huhtikuu 2017

Vaikka taannoin kirjoittelin, että olen löytänyt taas kadoksissa ollutta urheiluintoa, haaveilen kuitenkin monipuolisemmasta liikunnasta. Liikunnassa vesi on ehdottomasti elementtini, ja odotankin kuumeisesti uimahallien avautumista. Ulkomaanreissuilla suosikkilajejani ovat laitesukellus ja surffaaminen, joista edellä mainitun perässä on matkustettu jo reilut kymmenen vuotta. Tänään kirjoittelen kuitenkin surffaamisesta, koska itselläni siihen liittyy suurempia kehitystarpeita.

Kokeilin surffaamista ensimmäistä kertaa Balin kyljessä olevalla Lembonganin saarella viitisen vuotta sitten. Tuolloin kävimme kokeilemassa lajia vain yhtenä päivänä parin tunnin verran, osana isoa ryhmää, joten eihän siinä juuri mitään ehtinyt oppia. Tietämättäni kiteytin kuitenkin jo tuon kokemuksen jälkeen ainakin itselleni ja ehkä miehellenikin ääneen sen fiiliksen, joka edelleen kuvaa vahvasti suhdettani surffaamiseen: Olen siinä ihan järjettömän huono, mutta se on ihan sairaan hauskaa!

Olen jaksanut tehdä jopa kuivaharjoittelua.
Olen jaksanut tehdä jopa kuivaharjoittelua.

Sinnikkyys ei kuulu luonteenvahvuuksiini. Jos en osaa jotain, en sitä yleensä kovin pitkäjänteisesti jaksa harjoitella, kuten mieheni on huomannut antaessaan minulle frisbeegolf-opastusta. Jos annat minulle rubiikinkuution tai pulmapelin käteen, jaksan sitä ehkä kolmekymmentä sekuntia pyöritellä käsissä, kunnes luovutan. Surffaaminen on ollut yksi harvoja poikkeuksia tähän kaavaan. Yhtä laudalla tapahtunutta onnistumista kohden on ollut vähintään kaksi-kolmekymmentä epäonnistunutta yritystä. Silti jaksan yrittää uudelleen ja uudelleen.

Mustelmat ja hiertymätkään eivät ole pitäneet minua poissa laudalta.
Mustelmat ja hiertymätkään eivät ole pitäneet minua poissa laudalta.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olemme tehneet kolme ulkomaanmatkaa, joilla olemme päässeet surffaamaan vähän pidempiä aikoja. Kolme vuotta sitten Meksikon Puerto Escondidossa, joka on vilahdellut jo aiemmin teksteissäni, viivyimme reilut kolme viikkoa ja surffasimme useampana päivänä kuin olimme surffaamatta. Reilu vuosi sitten hiihtolomalla ja viime vuodenvaihteessa vietimme kaksi viikkoa Sri Lankan Weligamassa, jossa pääharrastus oli juuri surffaaminen. Weligama on oikea paratiisi surffaamisen harjoitteluun, sillä olosuhteet ovat vertaansa vailla.

Voisi siis luulla, että nyt kun surffaamista on tullut tehtyä enemmänkin, se alkaisi pikkuhiljaa sujua minullakin. No, koko ajan paremmin, mutta esteenä kehitykselle on epäurheilijamainen ruumiinrakenteeni sekä fysiikkani. Minä nimitäin erotun meren surffariporukasta aika räikesti muhkeassa olomuodossani. Ei se ulkonäöllisesti minua niinkään vaivaa. Olen saanut huikeasti kannustusta ihan vierailta ihmisiltä, koska näytän varmasti siltä, etten ihan kuulu laudalle. Enkä minä surffaa pikkupikkubikineissä. Se olisi äärimmäisen epäkäytännöllistä, joten ei tarvitse sillä tavalla huolia makkaroiden esittelystä.

Aina ei voi onnistua.
Aina ei voi onnistua.

Mutta onhan se laji nyt haastavaa, jos liikuteltavaa massaa on kymmeniä kiloja liikaa. Kaikki, joilla on ollut vähän enemmän ylipainoa, tietävät varmaan, että esimerkiksi lattialta makaamasta nouseminen ei käy ihan käden käänteessä. Itsensä pukertaminen ylös on pienimuotoinen urheilusuoritus jo itsessään. Sitten kun se sama pitää tehdä mahdollisimman nopeasti liikkuvan ja epävakaan laudan päällä, niin ei se ole ihmekään, jos yrityksistä valtaosa päätyy nenä edellä mereen.

Vuodenvaihteessa Weligamassa, niissä täydellisissä olosuhteissa, homma alkoi kuitenkin jo pelittää opettajan kanssa ihan hyvin. Surffasin kyllä edelleen sellaisella sup-laudan kokoluokkaa lähentelevällä harjoituslaudalla ja sen saaminen aallon kyytiin vaatisi minun käsiäni enemmän melontatehoa, joten sain vähän puskuavustusta surffiopelta tai mieheltäni. Mutta homma alkoi kuitenkin kääntyä siihen suuntaan, että mereen muljahtaminen oli harvinaisuus, ja valtaosan aalloista kiisin niiden mukana rantaa kohti.

Weligama, tammikuu 2020
Weligama, tammikuu 2020

Tässä kun siis karkki- ja viinilakkoonkin turvautuen yritän päästä ainakin osasta näistä ylimääräisistä kiloista eroon, toimii suurimpana motivaattorina se, että pienemmän kropan kanssa monia asia, surffaaminen mukaanlukien, muuttuisi paljon helpommaksi. Yritän pitää sen mielessä. Ärsyttävää on se, että jos elinolosuhteisiini kuuluisi päivittäin muutaman askeleen päässä sijaitseva surffiranta, olisi näiden kilojen tiputtaminen huomattavasti helpompaa. En nimittäin ole Suomesta löytänyt vielä sellaista urheiluharrastusta, joka jaksaisi samalla tavalla motivoida. Jos voittaisin lotossa, järjestäisin itselleni vuoden mittaisen surffi-laihisleirin. Pitää varmaan alkaa lotota.

Tyylinsä kullakin
Tyylinsä kullakin

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös