Minä ja laihduttaminen

Ryhdyin kirjoittamaan tekstiä ihmiskokeesta, jonka aloitin itselläni maanantaina. Koska se liittyy laihduttamiseen, koin tarpeelliseksi avata hieman omaa historiaani ja filosofiaani laihduttajana, ja kuinka ollaakaan: Huomasin, että aihe kaipaa kokonaan oman tekstinsä. Eli palataan siihen ihmiskokeeseen hieman myöhemmin tällä viikolla.

Lukuisat epäonnistuneet laihdutusyritykset eivät ole mitenkään tavattomia ylipainon kanssa kamppailevilla ihmisillä enkä minäkään teen poikkeusta tähän kaavaan. Kun sanon, että olen laihduttanut oikeastaan koko ikäni, en liioittele yhtään. Joitakin vuosia sitten löysin nimittäin kauhukseni ala-asteaikaisia vihkojani tai päiväkirjojani, joihin olin pitänyt ensimmäisiä ruokapäiväkirjoja ja kirjannut karkkilakkomääräyksiä. Suhteeni ruokaan on siis lähtenyt kehittymään vinoon jo ennen murrosikää. Väitän tämän olevan yksi suurimpia syitä siihen, miksi laihduttaminen tai edes tietyssä painossa pysyminen on osoittautunut minulle niin hankalaksi.

Enkä minä ala-asteella ollut erityisen pyöreä; en varmaan sieltä hoikimmasta päästä, mutta en lihavakaan. Lihominen alkoi sitten yläasteella. Lukion loppuvaiheessa olin jo aika tukevassa kunnossa, vaikka välillä terveellisempien syömiskausien ja aktiivisten jumpparupeamien myötä sainkin painoa pois. Sama jojottelu jatkui yliopisto-opintojen aikana. Työelämään siirtymisen jälkeen painokäyräni on kuitenkin ollut pääsääntöisesti nousujohteinen. Tämä näkyy ikävän konkreettisesti vuosittaisten koulukuvien ansiosta, mutta lisäksi kehityksestä kertoo muutamia vuosia käytössämme ollut wifi-vaaka.

Minun kiloni ovat kertyneet herkuttelemalla ja laiskottelemalla. Syön pääsääntöisesti ihan normaalia, terveellistä kotiruokaa, joskin juuston määrään ruokavaliossani joudun kiinnittämään huomiota. Pikaruoka, einekset tai jatkuva erikoisherkkujen kokkailu ei ole siis ongelmana (voivathan ne silloin tällöin kuulua kenen tahansa ruokavalioon), vaan tapa, josta minun pitäisi päästä eroon, on karkin mussuttaminen. Lisäksi elämäntapani on usein turhan passiivinen, kun sohva kutsuu iltaisin kuntoilun sijaan. Töissä arkiliikuntaa kyllä tulee kävelyn muodossa ja pyöräilen usein töihin, mutta iltaisin ja vapaapäivisin välttelen kotitöitä, eikä minulla ole sellaisia näppäriä arjen aktivoijia kuin lapset, lemmikit tai oma piha.

Puhun tietoisesti koko ajan laihduttamisesta, vaikka tiedän sen ärsyttävän monia. Halutaan puhua elämäntapamuutoksesta tai jostain sen kaltaisesta, mutta laihtuminen minulla tässä nyt on kuitenkin tähtäimessä. Toki se tapahtuu elämäntapamuutosten kautta. En ole koskaan hurahtanut kummallisimpiin kaalikeittokokeiluihin tms., vaikka paastonnut kyllä olenkin. Siitä en kyllä odottanutkaan mitään pysyvää painonpudotusta. Myös Fitfarmin dieettejä olen kokeillut. Olen kuitenkin aina jollakin tavalla "aloittanut alusta". Minunkin historiaani kuuluu lukuisia maanantaita, jolloin aloin tsempata liikunnan, ruokailun tai yleensä molempien kanssa. Nämä tsemppaukset ovat sitten loppuneet, osa jo maanantai-iltapäivänä, osa kestäen parhaimmillaan kuukausia.

Olen kuitenkin viimein päässyt vähän tästä kuuriajattelusta irti, vaikka nyt keväällä pidinkin karkki- ja viinilakon. Viime syksyllä aloin treenata henkilökohtaisen valmentajan kanssa. Varsinkin loppuvaiheessa käytimme enemmän aikaa liikuntapuoleen, mutta myös ruokavaliosta ja kaikesta laihtumiseen liittyvästä keskustelimme paljon. Valmennuksen aikana aloin päästä enemmän kiinni pysyvien, pienten muutosten mentaliteettiin. Jos joku hetki herkuttelenkin, sen hetken jälkeen voi taas syödä normaalia terveellistä ruokaa eikä odottaa maanantaita ja "ruotuun palaamista". Jos tänään en suunnitellusti jaksanut liikkua, on seuraava mahdollisuus heti huomenna eikä seuraavan kuun ensimmäinen päivä.

Nyt valmennuspakettini on loppu ja yritän pärjätä omillani. Painoni ei valmennuksen aikana pudonnut oikeastaan ollenkaan, vaikka paljon muuta edistymistä tapahtuikin. Matkan varrelle mahtui kaikennäköistä ongelmaa terveydenkin kanssa, mutta loppuvaiheessa olin jo omasta mielestäni tehnyt paljon muutoksia parempaan. Painon tippumattomuus alkoi kevään mittaan vähän ärsyttääkin, vaikka olin yrittänyt pitää rauhallisen asenteen ja olla tuijottamatta liiaksi vaa'an lukemaa.

Tein kuitenkin tässä loman alkuvaiheessa havainnon: Ensimmäistä kertaa vuosiin, painokäyräni näyttää yli puolen vuoden aikana tasaista käyrää sahaten parin-kolmen kilon välillä. Toki olisi ihanaa, että voisin juhlia painon putoamista, mutta jos paino on vuosia noussut ja noussut, on tällainen jakso, jossa paino ei nousekaan, pienimuotoinen voitto. Ja kyllä, tiedän, ettei pidä tuijottaa vain vaa'an lukemaa. Se on kuitenkin se helpoin ja tutuin seurattava. Uskon myös, että jos lihominen näkyy vaa'alla, niin kyllä se laihtuminenkin näkyy, vaikka joskus hiukan viiveellä. Ja kyllä sitten viimeistään vaatteista huomaa edistymisen, jos alkavat lörppyä päällä.

Loppuun pitää vielä lisätä, että tulen kirjoittamaan oman tekstinsä siitä, miksi ylipäätään koen tarvetta laihduttaa. Sitäkin kun nykyään joutuu hieman selittelemään tässä vartalopositiivisuuden keskellä. Ja palaan vielä viikonlopun aikana siihen ihmiskokeeseen. 😉

P.S. Eilen kävin uimassa ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Oli ihanaa, vaikka ahdistuin välillä ihmismäärästä. En koronapelon, vaan oman vauhdinpidon hankaluuden vuoksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös