Mikä kolmenkympin kriisi?

Etusivuni esittelyssä mainitsen kärsiväni lievästä kolmenkympin kriisistä. Mitä sillä oikein tarkoitan ja mistä luulen sen johtuvan?

Täytin tammikuussa 32 vuotta. Vaikka elämässäni on tällä hetkellä kaikki ihan hyvin, huomaan jonkin pienen epätyytyväisyyden kutkuttelevan taustalla. Tämän kutkutuksen olen nimennyt kolmenkympin kriisiksi. Vaikka minulla tavallaan on kaikki, mitä tarvitsen ja enemmänkin, huomaan silti kaipaavani jotain. Ja olisi niin helppoa ajatella sen puuttuvan palasen olevan lapsi. Naimisissa oleva kolmekymppinen luokanopettaja: varmasti se on lapsi, joka hänen elämänsä täydellistäisi. Mutta kun ei... Tähän lapsiasiaan palaan varmasti toisessa yhteydessä.

Toinen iso elämänalue, johon katse helposti epätyytyväisyyden hetkinä kääntyy, on työ. Kyllä, työni on aika raskasta ja huomaan eläväni viikonlopusta toiseen ja lomasta lomaan - niitähän tällä alalla riittää. Nautin työstäni silti paljon. Vaikka töihin meneminen tuntuu aika usein raskaalta, itse työpäivät hujahtavat nopeasti ohitse, töissä on mukavaa, ja harvoin on sellainen olo, että olipa paska työpäivä. Mutta aika kaikkensa antanut olo sitä itsellä kuitenkin on. Työpäivät ovat hektisiä, alati muuttuvia, meluisia ja läsnä pitää olla 100-prosenttisesti koko ajan. Taukoja ei välttämättä ehdi pitää koko viikolla. Ja ei, työpäiväni ei ole viisituntinen, jos joku niin luulee. Summa summarum: olen töiden jälkeen usein aika väsynyt, mutta en ole keksinyt, mikä ammatti minulle sopisi paremmin... Suomessa.

Ja tästä päästäänkin yhteen ongelman ytimistä: Onnellisimmillani olen reissussa, jossain kaukana täältä kylmästä pohjolasta. Kesällä viihdyn ihan hyvin, mutta syksyn, talven ja kevään aikana marisen säästä jatkuvasti. Vain auringonpaisteella olen tyytyväinen. Eikä kyse ole vain siitä säästä, vaan kaikesta, mihin se vaikuttaa. Haaveammattini olisi sukellusopettaja. Siinä sivussa voisin mieluusti vähän surffata.

Haaveilen jossain lämpimässä rannalla asumisesta, aamun aloituksesta vesiurheilun parissa, tuoreista hedelmistä, auringosta. En tiedä, olisinko lopulta onnellinen tuossakaan elämässä vai tulisiko siinä vastaan kaikennäköisiä ongelmia, joita en osaa ennustaa. Mutta olen ehkä itselleni ikuisesti katkera, jos en kokeile.

2017, Puerto Escondido, Meksiko
2017, Puerto Escondido, Meksiko

Miksi en sitten ole jo toisella puolella maailmaa ranta-cabañassani? Tämä kiteytyy blogini nimessä: En ole ihan tyttö enää. Minulla on mies, vakivirka ja asuntolaina. Vaikka kyse kuinka on unelmasta, on täällä Suomessakin kaikki hyvin. Ja tätä elämää on kuitenkin jo vuosia rakennettu. On kasvettu parisuhteessa, opiskeltu, hankittu työ ja asunto, joka on vielä vaivalla kauniiksi rempattukin, menty naimisiin. Ei näille asioille voi noin vain sanoa heippa ja ostaa yhdensuuntaista lentolippua.

Kolmenkympin kriisini ehkä kiteytyykin tämän dilemman ympärille. Jossakin vaiheessa tulemme todennäköisesti ulkomailla asumista kokeilemaan. Onneksi mieheni on samoilla linjoilla, eikä haaveile lapsipesueesta, kultaisestanoutajasta ja omakotitalosta (paitsi välillä ohimenevästi). Nyt vain ei meidän kummankaan työn taikka rahatilanteen puolesta ole paras aika nostaa kytkintä. Siispä jatkan haaveilua.

Sillä välin olen alkanut pohtia, miten saisin arjestani onnellisempaa. Koska siihenhän ihmisen onnellisuuden kai pitäisi perustua: ei lomamatkoihin ja juhliin, vaan toimivaan, hyvään arkeen. Työpäivien väsyttämänä läsähdän usein sohvalle tuijottamaan jotakin tyhjänpäiväistä tai jo aiemmin nähtyä sarjaa. Ei kai se ole ihmekään, jos yksin sohvalla päivät pitkät röhnöttäessä elämä alkaa maistua vähän puulta? Mieheni työrytmi on usein vähän iltapainotteisempi kuin minun.

Kevät ja valo ovat taas tehneet minulle ihmeitä ja kaikista koronakummallisuuksista huolimatta elämä on tuntunut ihan mukavalta. Myös uuden blogin väsääminen on ollut kiva harrastus ja sohva on itse asiassa saanut vähän rauhaa minusta. Myös ulkoilu ja liikunta houkuttaa enemmän. Nyt on myös otollinen aika lempiharrastukselleni aikomiselle. Kun nyt ei oikein voi tehdä mitään, voin suunnittella kaikkea, mitä aion tehdä, kunhan korona-aika on ohi. Syksylle tai johonkin koronanjälkeiseen tulevaisuuteen suunnittelen uusia harrastuksia, jotka pakottaisivat minut pois sohvan mukavuusalueelta. Ja ehkäpä kaikenlaisia sosiaalisia tilaisuuksia on tavallista enemmän, kun se taas joskus on mahdollista.

Vaikka siirrän katsettani jo vienosti tulevaan kesään ja joskus koittavaan koronanjälkeiseen elämään, yritän harjoittaa "sitten kun" -ajattelun lisäksi myös nykyhetkeen painottuvampaa elämistä. Nyt kun olisi erinomainen aika keskittyä itsestä huolehtimiseen: liikkumiseen, terveelliseen ruokaan ja vaikka noihin kasvonaamioihin.

Onko muita, joilla ikäkriisiä pukkaa tai muuten oma elämänkulku pohdituttaa?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös