Loma Suomessa, osa 6: Vaellus Muotkatuntureilla

Lappiin on täältä etelästä pitkä matka, mutta joku sinne siitä huolimatta vetää kerta toisensa jälkeen. Tänäkin kesänä mietimme mieheni kanssa eri vaihtoehtoja kesän vaellusreissun kohteeksi ja yritimme järkeillä, ettei varmaan kannata Lappiin asti lähteä, kun ajomatka on niin pitkä. Niin vain kuitenkin päädyimme vaellukselle Muotkatuntureille. Toki päätöstä helpotti kutsu Rukalle: kuten edellisessä tekstissäni jo kerroinkin, ajomatka katkesi mukavasti puoliksi, kun vietimme välissä viikon Kuusamon läheisyydessä.

Kesälomalla toimimme aika lailla fiilksen mukaan. Myös päätös Muotkatuntureiden erämaa-alueesta vaelluskohteena tehtiin vasta lähtöä edeltävänä päivänä. Rukalla piipahtanut ystävämme suositteli kohdetta, minkä seurauksena minä luin aiheesta muutaman blogitekstin sekä luontoon.fi -sivuston kuvauksen. Totesimme, että tänä kesänä, kun koko Suomi on ilmeisesti alkanut vaeltaa, olisi hyvä suunnata johonkin merkittyjen reittien ulkopuolelle. Näin me kyllä olemme tehneet myös siellä, missä merkittyjä reittejä olisi olemassa...

Lähdimme Rukalta keskiviikkona 22.7. Pääsimme lähtemään vasta puolilta päivin ja matka vei odotettua hieman pidempään. Olimme vasta illansuussa Muotkan Ruoktussa, josta me, kuten moni muunkin, aloitimme vaelluksemme. Olimme ajomatkan jäljilltä hieman nuutuneita, joten päätimme jäädä Muotkan Ruoktun mökkiin yöksi ja aloittaa vaelluksen vasta aamulla. Saimmekin oikein kiva mökin ja tankkasimme unta ennen telttaöitä. Ja illalla tietysti tankkasimme Hansin kuuluisaa poronkäristystä, joka oli ihan maineensa veroista.

Seuraavana aamuna emme pitäneet kiirettä lähdön kanssa, sillä aamu oli sateinen. Puolilta päivin söimme poromunakkaat ja aloitimme vaelluksen kivassa, pilvisessä säässä. Ensimmäisen, noin neljän kilometrin pätkän kuljimme merkittyä, helposti kuljettavaa polkua pitkin. Kohteenamme oli Muotkan Ruoktun ystävien ylläpitämä laavu, joka osoittautui lappilaiseksi kodaksi. Satuimme kodalle kreivin aikaan: Puolisen kilometriä ennen sinne pääsyä alkoi sataa. Lounastimme viihtyisässä ja hyvin varustellussa kodassa, ja venytimme lounastaukomme puolentoista tunnin mittaiseksi, sillä vesisade yltyi melkoiseksi kaatosateeksi.

Sade kuitenkin lakkasi lopulta, ja jatkoimme matkaa tunturimaisemiin. Pian kohtasimmekin ensimmäiset porotokat, joita meille oli ennen lähtöä jo vähän lupailtu reissulta palanneiden retkeilijöiden puheissa. Aiemmilla vaelluksillamme kun emme ole poroja montaakaan nähneet, muutoin kuin ajoteiden varsilla mennen tullen tietysti. Tunturiin nousi melkoinen sumu ja näkyvyys oli aika heikkoa, mutta onneksi suunnistus onnistui siitä huolimatta.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että parina ensimmäisenä päivänä Muotkatunturit eivät vielä lumonneet minua. Maasto nimittäin vaihteli louhikon tai suon tai niiden jonkinlaisen yhdistelmän välillä. Ei varsinaisesti helpointa kuljettavaa, ja hyttysetkin viihtyivät seuranamme. Pari ensimmäistä päivää vain odotin pääseväni sellaiseen ihanaan varvikkoiseen tunturimaastoon, jota rakastan. Tunturien laellakin tuntui kuitenkin olevan vain suota. Suo oli toki sellaista mättäistä ja helppokulkuista verrattuna upottavaan, ylipääsemättömään suohon, mutta ei se silti mukavaa kuljettavaa ole.

Ensimmäisen yön nukuimme pienen lammen rannassa. Paikka oli melko kelvollinen, vaikka sekin tuntui olevan soiden ympäröimä. Toisena päivänä pääsimme jo vähän paremmin tunturiin. Pidimme alkuillasta taukoa kahden laen välillä, ja ajattelimme jatkaa vielä pienen matkaa, mutta taivas alkoi näyttää siltä, että pian sataisi. Päätimme siis pistää teltan pystyy siihen missä olimme. Paikka osoittautui melkoisen tuuliseksi, ja yö olikin vähän jännittävä, kun telttamme heilui tuulessa. Aamulla tavaroita pakatessa piti pitää kamppeista tiukasti kiinni, ettei tuuli veisi esimerkiksi makuualustaa tai -pussia.

Kolmas päivä alkoikin sitten tuntua jo unelmavaellusmaastolta. Kävimme aamulla kipuamassa majapaikkamme vieressä kohoavan Peltoaivin huipulla ilman varusteita. Näköalat olivat kyllä huikeat! Samalla pystyimme vähän tiirailemaan päivän reittiä Peltojärven toiseen päähän.

Tämän jälkeen palasimme hakemaan varusteet ja jatkoimme matkaamme. Hyvin pian bongasimme taivaalla isoja lintuja, ja hetken ihmeteltyämme totesimme, että niiden on oltava maakotkia. Ja niitä olikin monta! Näimme ainakin seitsemän yksilöä samassa paikassa. Jälkikäteen luimme, että Muotkatuntureilla tosiaan elää vahva maakotkakanta.

Kolmantena vaelluspäivänämme määränpäänämme oli Peltojärven lounaisrannalla sijaitseva hiekkaranta, josta luin mm. tästä Retkipaikan blogitekstistä. Matka oli melko uuvuttava, ja parin aiemman vaelluspäivän rasitukset sekä huonosti nukutut yöt tuntuivat. Olinkin aivan lopen uupunut, kun pääsimme viimein kohteenamme olleelle rannalle. Mutta leiripaikka, johon päädyimme, oli kaiken sen vaivan arvoinen. Upea, pitkä hiekkaranta, jonka edustalla oli sopivaa telttailumaastoa vaikka kuinka paljon! Vesi oli ihanan kirkasta, mutta toki kylmää, joten teimme vain pikapesut, emmekä jääneet uiskentelemaan. Se vähän harmitti, että ensimmäisenä yönä rannalla yöpyi lisäksemme kaksi muutakin pariskuntaa, joista toinen jäi toiseksikin yöksi.

Mekin nimittäin viihdyimme hiekkarannalla koko sunnuntaipäivän ja yövyimme samassa paikassa toisenkin yön. Pohdimme pitkään tätä ratkaisua, sillä se tarkoitti, että takaisin päin pitäisi kulkea kahdessa päivässä, joilloin päivämatkat olisivat tuloreissua pidemmät. Oli kuitenkin ihanaa viettää yksi päivä ihan rauhassa lueskellen ja rannasta nauttien. Sää oli melko sateinen, mutta sekään ei haitannut, sillä ruoat saimme kokkailtua poudan aikana, ja sateen ropistessa on vain mukava pötkötellä teltan suojissa lukien ja suklaata syöden. Yksi vaellusreissujen parhaita puolia: Suklaata saa syödä vailla omantunnontuskia, koska kulutus on niin kovaa.

Maanantaina hyvästelimme hiekkarannan ja lähdimme paluumatkalle. Kuljimme osittain samaa reittiä kuin tullessakin, osittain teimme vähän eri ratkaisuja joko reittiä helpottaaksemme tai maisemaa vaihtaaksemme. Alun joen ylityksen ja suoalueiden jälkeen maasto oli mukavaa kuljettavaa ja mieheni teki erinomaisia reittivalintoja. Olimme vähän pelänneet päivämatkamme raskautta, mutta jalat olivat onneksi lepopäivän aikana palautuneet hyvin, ja mieliala oli korkealla. Aivan viimeisellä osuudella alkoi kuljettu matka kuitenkin taas painaa, ja kun pääsimme suunnitellulle leiripaikalle, lähes kaaduin suoriltaan mättäisiin. Peseytyä sentään jaksoin, ja ruokaakin oli pakko laittaa. Leiriydyimme Ylemmän Harrijärven rannassa. Oikein idyllisen näköinen järvi, mutta hyvää telttapaikkaa sen rannalta oli mahdotonta löytää. Kelvollisen paikan kuitenkin pitkän etsinnän jälkeen löysimme. Tämä olikin sitten viimeinen telttayömme.

Viimeisenä päivänä kävelimme pääasiassa Peltojoen rannassa kulkevaa polkua pitkin, mikä tuntui ihan luksusmaastolta poluttomien soiden ja louhikkojen jälkeen. Vaikka päivämatka oli viimeisenä vaelluspäivänämmekin pitkä, se ei tuntunut kauhean raskaalta helpon maaston vuoksi. Aika makoisan uupunut olo kuitenkin oli, kun iltapäivällä saavuimme Muotkan Ruoktun parkkipaikalle ja hyppäsimme uskollisen Fordin kyytiin.

Päivän ajomatka ei ollut pitkä, sillä päätimme yöpyä Ivalossa, josta varasimme sen kummempia tutkimatta yön Hotel Ivalosta. Huone yhdeksi yöksi maksoi alle satasen, mikä oli meistä ihan sopuhinta. Odotuksemme eivät olleet kovin korkealla, mutta ne ylittyivätkin reippaasti. Huoneemme oli vasta uusitun näköinen ja oikein kotoisa! Heti hotellille saavuttuamme suuntasimme hyödyntämään saunavuorot sekä porealtaat. Kävimmepä pulahtamassa joessakin. Illallinenkin oli oikein maittava! Uni tuli helposti ja vierailun kruunasi seuraavana aamuna loistava aamupala!

Ivalosta ajelimme seuraavana päivänä Rovaniemelle. Siellä hyppäsimme illalla yöjunaan, joka kuljetti meidät Tampereelle. Matkassa kulki myös automme. Olimme yöjunassa ensimmäistä kertaa elämässämme. Jo pariin otteeseen olemme harkinneet autojunaa vaihtoehtona vaellusreissujen matkaa helpottamaan, mutta hinta on tuntunut vähän tyyriiltä. Matka sujui kuitenkin niin mukavasti (vaikka minä en jostain syystä nukkunut juuri ollenkaan), ettei varmaan jää viimeiseksi kerraksi.

Vaikka pari ensimmäistä päivää saivat minut ajattelemaan, etteivät Muotkatunturit ole ihan minua varten, loppureissu kyllä vakuutti. Pitää sinne uudelleenkin päästä! Ja reviiriähän tuolla erämaa-alueella riittää vaikka kuinka moneksi reissuksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Vieritä ylös